Huomaan

Vastaisinko muutamaan sähköpostiin. Kun joku tulee huoneeseen sisään, vaihdan salamannopeasti sivua, jotta säästyisin häpeältä - noita asioita ei sovi tehdä työaikana. Nyt, juuri nyt, on työaika. Toivon, ettei esimieheni lue tätä, enhän ole kertonut hänelle kaikkea muutakaan itsestäni ja elämäni sisällöstä. Minä en kuulu tähän, työpanokseni kenties, mutta minä en. Siksi onkin salaisuus, että kaikki saattaa pian muuttua.

Yrityksestä soitetaan, ja olen hetken aikaa asiallinen ja vakuuttava, jopa siinä määrin, että uskon itsekin yrityksen antaman tarjouksen olevan kiinnostava ja relevantti. Onneksi tunne menee nopeasti ohi.

Luen sivupersoonaa. Tämä ihminen osaa kirjoittaa, minä osaan lukea, ja on loppujen lopuksi sama, kumpaa kumpikin tekee, kunhan toista. Huomaan, että tämä johtaa siihen, että alan jäljitellä häntä, siis omasta mielestäni, ja tämä seikka nolostuttaa minua, mutta en mahda mitään. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat siinä mielessä yhtä, että toinen on jatkuvasti tulemassa toiseksi, eikä rajaa voi vetää, vaan päinvastoin, on aina aloitettava alusta, eikä se tarkoita, että siirtyisi taaksepäiin, vallankaan ajassa, vaan eteenpäin, sillä vanha ajatus ei koskaan lakkaa esiintymästä uudessa muodossa.

Jos nyt lakkaisin tämän ja alkaisin tehdä töitä, mitä se konkreettisesti tarkoittaisi? Soittaisinko tälle eräälle ihmiselle ja keskustelisin tästä eräästä asiasta? Vaiko sille toiselle ja siitä toisesta? Vai kirjoittaisinko muistion, sen voisin kylläkin tehdä. Saattaisin todellakin tehdä sen.

Tarkastelen muistion aihiota, muistiinpanoja, tyhjiä sanoja. Kärsimättömyys (lue: pitkäjännitteettömyys) hajottaa ne merkityksettömäksi rähmäksi verkonsilmään.

Löydän kokouksen osallistujanimilistan aivan heti, häkellyn tästä ja alkaa tuntua, että voisin sittenkin tehdä tämän. Olisiko se sitten tehty?

Kopipeistaan. Muokkaan. Stilisoin. All this time, the river flows, endlessly to the sea.

Kaikki muut ovat poistuneet. Voin avata radion. Virtuaalieetteristä soi Radio Helsinki ja minä alan kaivata ulos, auringon huomaan. Teen vielä muutaman asian ja menen sitten tästä pois.

Ota hitaammin

Vielä toinen puhe. Täällä on galleria, tai oli, nythän se säästämisen vimmassa lakkautetaan. Ellen minä sitä pelasta. Minustako se sitten kiinni on. Meninkin sanomaan, että olen sitä mieltä. Kyse on kuitenkin siitä, että minun tulisi myös tehdä, ei ainoastaan puhua. Ja ihmisen tulisi kirjoittaa, ei vain teeskennellä bloggaavansa julkaisemalla puheitaan...

Tämä on joka tapauksessa gallerian eräistä avajaisista. Inari Krohn ja Pirkko Nukari ovat upeita taiteilijoita ja monisyisiä persoonia, jotka on ollut ilo tuntea.



Haluaisin sanoa muutaman sanan hitaudesta.

Miten suurenmoisen epäajanmukainen käsite se onkaan. Luonto on hidas; puut kasvavat kun kerkiävät, komposti tuottaa multaa ajan kanssa, joki virtaa kuin ajatuksiinsa uppoutuneena. Ihmisen kehitys on valtavan hidasta; emme opi juuri mitään, vaikka meidän pitäisi osata paljon ja nopeasti, kyettävä vauhtiin, jossa keskittymiskyky hajoaa. Luonto on hidas mutta meidän tulisi olla sen vastakohtia, kyettävä äkkinäiseen reagointiin.

Silti luonnossakin tapahtuu sykäyksiä. Aalto iskee paratiisiin silmänräpäyksessä, eikä mikään ole entisellään. Lapsi nousee jaloilleen ja juoksee jo kohta kotoa pois. Lintu ponkaisee ilmaan ja onkin jo korkealla taivaalla. Luonto onkin nopea, jopa kiireinen, ja ihminen hätääntyy. Silloin tahtoisimme kokea kaiken uudelleen, hitaammin, rauhallisesti, että ymmärtäisimme ja muistaisimme, osaisimme kertoa muille.

Näytelmäkirjailija Laura Ruohonen kertoi oman elämänsä hitaudesta Helsingin Sanomissa muutama päivä sitten. "Musavideomainen kuvatykitys ei sovi minulle, paremmin joku tarkovskimainen tyyli, että yhtä levää katsotaan kaksikymmentä minuuttia," hän totesi.

Hitaus ei kuitenkaan sovi yhteiskuntajärjestykseen. Asioiden on edettävä ripeästi, tiedon liikuttava nopeasti. Juuri eilen sain sähköpostia äidiltäni Intian Keralasta. Tänään hän ehkä on jo toisaalla. Tekstiviesti veljeltäni Jamaikalta. Mutta tänään hän lienee jo lentänyt takaisin kotiin Lontooseen.

Me sähkötämme, lennämme, singahtelemme elämämme putkessa sen laidalta toiselle, iskeydymme päistikkaa tänne ja tuonne, kiihdytämme vauhtia, kokoamme elämän palikoita tuulitunnelissa. Mutta jos viestiketju häiriintyy, prosessi hidastuu tai veto loppuu, putki alkaakin ahdistaa ja haluamme ulos. Yritämme rynkyttää, mutta pääsemmekö me ulos? Onko olemassa hidas vaihtoehto?

Ruohonen, joka sanoo itseään epäajanmukaiseksi, viihtyy huonosti tässä ajassa. Hänestä se on myös puute: ihmisen pitäisi kyetä voimakkaasti rakastamaan sitä maailmaa, missä elää. Tai kuten CMX-bändin A.W. Yrjänä laulaa: ”Elämä on elettävä siellä missä syntyy, maailmassa ainoassa, joka on tai tulee.”

Emme siis pääse pois, emme omaa aikaamme pakoon, emme irti sen tavoista ja olemuksesta. Olemmeko tuomittuja kiireeseen, vauhtiin, äkkinäisyyteen? Onko olemassa hidas vaihtoehto?

Inari Krohn kirjoittaa työstään:
”Grafiikan pitkät prosessit tarjoavat mahdollisuuden hitaaseen työskentelyyn, jossa kaikki asiat pitää käydä tarkoin läpi. Kuvat rakentuvat ajatuksella. Ennen kuin havainto ja kokemus ovat kuvana, tarvitaan pitkä työrupeama.”

Taide on sellaista, jota ei saa tehdä nopeasti. Muuten havainto särkyy, eikä kuvaa synnykään. Krohnin töissä kuvassa on useita tasoja, sekä niiden teknisen tekemisen että katsomisen ja tulkinnan suhteen. Ehkä ne siksi kutsuvatkin katsomaan itseään pitkään, jopa tuijottaen. Niissä on juuri se tarkovskilainen hitaus, josta Ruohonen puhuu. Vaikka kuvassa olisi perhonen, jähmettyneenä, yhtenä ohikiitävänä havaintona, hitaasti tehdyssä kuvassa katse lähes pysähtyy, elämän, oman välttämättömän maailmamme singahtelu taukoaa, ajatus pitenee.

Pirkko Nukari kirjoittaa omasta työstään:
”Jotkut luontokokemuksista pysyvät mielessä, alkavat kiehtoa ja pysyvät, kunnes on välttämätöntä tehdä veistos. Veistoksen tekeminen, aluksi runko sitten savimuotoilu, muotin ottaminen, vaha- ja pronssivalu, on kohtalaisen hidas ja pitkä prosessi.”

Nämä työt ovat uskomattoman painavia, tiivistä massaa, kuin kiveä, mihinkään taipumatonta metallia. Hitaita tehdä, ja samalla tavoin hitaita katsoa ja ymmärtää kuin Krohnin taulut. Mutta silti, miten niihin on tavoitettu se luonnon äkkinäisyys, ohikiitävyys ja kiire? ”Miten materiaali, aineen paino voi toteuttaa esimerkiksi linnun keveyden, elämän sykkeen,” pohtii Nukari itsekin. Kun sudenkorento pysähtyy merisätkimen lehdelle, olisi ihmisenkin syytä hetkeksi seisahtaa, unohtaa kaikki muu, sijaita vain siinä hetkessä. Mutta elääkseen hitaasti pitää välillä reagoida salamannopeasti.

Taiteilijat, kuten Inari Krohn ja Pirkko Nukari, ovat kenties meitä muita onnellisemmassa asemassa, kun saavat, jopa joutuvat tekemään asioita hitaasti. Mutta kysymyshän on lopulta valinnasta, ja siitä, että omaksuu ympäristöstään uusia vaikutteita. Keskittymällä, hitaasti ja rauhallisesti, esimerkiksi näihin nyt galleriassa esillä oleviin taideteoksiin, voimme osallistua niiden synnyttämisen ja olemassaolon prosessiin, joka sinänsä on pitkä ja monivaiheinen ja jatkuu vielä tämän ripustuksen jälkeenkin. Kuten Pirkko Nukari itsekin on todennut, hänen käyttämänsä työtapa on ikivanha – vanhimmat säilyneet, esimerkiksi egyptiläiset pronssiveistokset ovat muutaman tuhannen vuoden ikäisiä.

Katsojina ja kokijoina voimme tehdä valinnan. Katson jokaista taulua, jokaista veistosta kuin tuijottaisin jähmeää asetelmaa Tarkovskin elokuvassa. Hidastan, sammutan kaiken muun, keskityn vain katsomaan.

Ja jos silti, tästä epäajanmukaisesta käyttäytymisestä huolimatta, joudumme yhä elämään vain tässä vajavaisessa maailmassa, johon olemme syntyneet, voimme ainakin yrittää oppia siitä jotain uutta. Sillä kuten Inari Krohn on kirjoittanut, kuva saattaa kertoa myös halusta ymmärtää ja tietää; uskon ehdottomasti tämän koskevan sekä kuvan tekijää että sen katsojaa. Tai kuten Krohn sanoo, kuvassa voi myös olla kertomus, katsojan tulkinta kuvasta, ja jokainen tulkinta on oikea.

Onko siis olemassa hidas vaihtoehto? On, ja juuri nyt se avautuu tässä galleriassa. Me saamme uppoutua näihin kuviin, näihin esineisiin, joissa tarkkaavainen havainto luonnon nopeasta silmänräpäyksestä hitaasti prosessoituu uudenlaiseksi ajatusmalliksi. Ja me voimme ottaa tämän ajatusmallin ja tutkiskella sitä syvällä sisimmässämme. Ja ehkä meidän sisäinen maailmamme täten hidastuu ja suo meidän ajatella enemmän, ja ehkä kaikki silloin hitaasti, hyvin hitaasti muuttuu paremmaksi.

Sanotaan, että luonnossa vain nopeat elävät. Mutta mitä nopeat näkevät? Ehtivätkö ne havaita, miten hidas istuu hievahtamatta paikoillaan ja miettii?

Puhe on syvä ajatus?

Jotta vaikuttaisi siltä, että olen kirjoittava ihminen, julkaisen jotain sellaista, jonka olen työstänyt sanottavaksi ääneen. Tämä formaatti on siis tälle tekstille vieras, mikä lienee kiinnostava vaikutin sen lukemiselle ja tulkinnalle.

Puhe on pidetty erään taidenäyttelyn avajaisissa kuluneena kesänä eräässä virkaominaisuudessa. Taikka siitä huolimatta.

Suhdettamme todellisuuteen ei voi toinen määrittää puolestamme. Jokainen meistä on oman universuminsa keskipiste. Mitä tästä seuraa?

Olkkalan kartanon omistajat ja isännät ovat aikoinaan olleet vaikutusvaltaista ja aatelista väkeä. Tämä miljöö, tämä talo ei ole ollut kulttuurin vaan teollisuuden ja vaurastumisen linnake, yhteisön keskus ja dynamo, mutta myös yhteisön arvomaailman määrittäjä ja vartija. Isäntien näkemys oli, että kartano maineen ja alustalaisineen muodosti oman universuminsa, jossa tuli elää sen lakien ja asetusten mukaisesti.

Kuka vain ei voinut kävellä ovesta sisään, olla oma itsensä kartanonväen rinnalla, edustaa vain itseään. Ei ollut tasa-arvoa, olivat erikseen vaikutusvaltaiset ja ne, joihin oli valta vaikuttaa. Oli päätetty, että on yksi todellisuus, joka oli kollektiivisen toimeentulon turvaaminen. Nyt todellisuuksia saa ainakin periaatteessa olla monta.

On suomalainen todellisuus, jossa uskotaan elettävän kaukana maailman kriiseistä ja levottomuuksista. On vihtiläinen todellisuus, jossa pelätään pahinta ja toivotaan parasta – niin kouluissa, kirjastoissa kuin terveysasemillakin. On konkreettinen todellisuus, jonka koetaan määrittävän elämän kulun ja rajoittavan ihmisen mielikuvituksellisimpia tapoja elää elämäänsä – vaikka niin ei tarvitsisi olla. Ja on taiteiden todellisuudet, jotka lävistävät järkevän ja konkreettisen ja kyseenalaistavat sen, miten näemme.

Tässä on nykyisen pirstaloituneen elämäntapamme oleellinen sauma. Meille kaikille tilanne on aina eri, eikä kukaan voi tulla sanomaan meille, miten meidän tulee elämämme elää. Tietenkään en tarkoita, että voisimme elää miten tahansa. On eettisiä, ekologisia ja inhimillisiä rajoja, on välttämättömyyksiä, jotka on otettava huomioon. Emme voi elää kuin viimeistä päivää, jos valtava osa maailman ihmisistä elää tänäänkin viimeistä päiväänsä.

Mutta vaikka voimme elää kukin tavallamme, eivät pyrkimykset käyttää määrittämisen valtaa ole kadonneet mihinkään. Yhteiskuntarakennetta muokataan sellaiseksi, että joidenkin elämäntapojen noudattaminen on siinä vaikeampaa kuin toisten. Pieniä yhteisöjä, kuten kyliä tai haja-asutusalueita, pidetään arvossa – ovathan ne imagotekijöitä – mutta niissä eläminen saattaa silti käydä yhä vaikeammaksi.

Myös ne, joilla on valtaa vaikuttaa, operoivat paljon pirstaloituneemmassa yhteisössä kuin Olkkalan isännät, ja huomionarvista on myös, etteivät he itsekään aina tunnista itseään vaikutusvaltaisiksi. Meidän maailmamme vaikutusvaltaiset ovat piilossa, kuin katveessa. Suljettu piiri on siirtynyt toisaalle, hylännyt kartanon liian vaivalloisena ja kalliina asumuksena ja hajasijoittunut vaikutettavien joukkoon. Mutta keitä he ovat?

Monet uskovat, että talous on normi, kuin kansi taivaan tilalla. Ja että aivan niin kuin kartanon alustalaisten, myös meidän kaikkien nykyihmisten pitää suostua siihen, että kaiken toimintamme, kaikkien valintojemme, tulee viime kädessä suuntautua talouden aseman turvaamiseen ja taloudelliseen menestykseen. Ja että se, joka tätä teesiä tottelee ja saa muutkin sitä tottelemaan, on se todellinen vaikutusvaltainen, nykyajan isäntä.

Toiset sanovat, että taiteilijat ovat niitä, jotka voivat muuttaa yhteiskuntaa, vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin – toiset taas, etteivät siihen taiteilijat pysty vaan ne taiteen markkinavoimat, jotka päättävät paitsi sen, mikä kulloinkin on arvossaan myös sen, mikä on taiteen sanoma minäkin aikana.

Pahin skenaario lienee se, että muodostuu tai on jo muodostunut – esimerkiksi reaalisosialismissa – näiden kahden vaihtoehdon epäpyhä allianssi. Siinä taiteen ja kulttuurin ilmeisimmät ja stereotyyppisimmät ansiot kuten kauneus, henkevyys tai sivistyksellisyys, valjastetaan näennäisen valinnanvaran merkeiksi, kupongeiksi, joilla saa 15 prosentin lievennyksen tiukan elämäntapanormin noudattamisohjeisiin. Että taiteesta tulee se epämääräinen, johon vaikutusvaltaiset vetoavat, kun he protestin edessä parahtavat: "mutta onhan teillä…". Ja kolme pistettä.

Hyvät ystävät, näiden vaikeasti sulavien ajatusten esittäminen teille lienee samaa kuin perustelisi uskovaisille, miksi jumalan virkaa ei saa lakkauttaa. Te tiedätte, minä tiedän, miksi tämä näyttely on tärkeä, arvokas ja kaunis. Enkä nyt viljele ironiaa, päinvastoin.

Me tiedämme, että jokainen näistä näyttelyn tauluista on oma todellisuutensa, oma sfäärinsä. Niissä saattaa olla yhtymäkohtia toisiin todellisuuksiin, myös niihin, joita jotkut ihmiset pitävät ainoina todellisina. Silti ne elävät empiirisen todellisuuden ulkopuolella. Ja jos todellisuuksien rajat antavat myöten, näiden kuvien maailma on jokaiselle eri.

Miksi ei elämä, työ, toimeentulo, perhe, talonpito ja se, ketä rakastaa, voisi olla jokaiselle meistä eri? Mihin tarvitsemme normeja? Mehän kaipaamme normittomuutta, etsimme sitä Jokikunnan hämmentävästä, sattumanvaraisen täydellisestä maisemasta tai Kirjavanjoen itsepäisestä virtauksesta. Me luomme sitä tarttumalla pensseliin tai kynään ja hylkäämällä rationaalisen. Me hakeudumme sen pariin vierailemalla taidenäyttelyssä tai lainaamalla kirjaston arvokkaasta kokoelmasta kirjan, josta emme tiedä ennalta mitään.

Jos me tiedämme kaiken tämän, on meidän velvollisuutemme vaalia sitä. Emme saa antaa myöten sille pyrkimykselle, että taiteesta ja sen normittomuudesta tehdään normiin asettumisen ja siinä pysymisen tae. Meidän ei tule kulkea Olkkalan puutarhassa alustalaisina, vaan vaikutusvaltaisina, niinä, jotka vilpittömästi tahtovat vaikuttaa yhteisönsä tapaan elää.

Älkäämme antako todellisuuksien hämätä. Sellaiseksi kun on niin helppo tekeytyä.

Korjaa boys

Sen sijaan, että tekisin töitä, vaellan blogiautiomaan laajoja aloja, tarvon vapaan ajattelun höttöisiä soita, kuljen missä kuljen. Inspiroivia esimerkkejä, feministisiä tendenssejä, tyttöjä sukkasillaan. Ja juuri sen pojat halusivatkin kuulla.

Miten vaikeaa onkaan kirjoittaa ulos. Tarkoitan nyt sitä, että onhan niin, että mieli kyllä tuottaa, ajatus kyllä lentää, aivot kyllä kirjoittavat, suomuiseen, käsittämättömään pintaan, mutta miten tulostaa, miten tuottaa ulos, miten merkitä muistiin, miten ravistaa hereille. Oma itse. Josta kaikki tekeminen on kiinni. Blogi voi olla (saattaa olla) yksi tällainen väline, joka paniikki lievittää, mutta miten kirjoittaa blogia? On kulunut yli viikko siitä, kun viimeksi merkitsin ylös mitään siitä, mitä alati kirjoitan. Miten tuottaa tekstiä sähkövirran impulsseista?

Onko lopulta kyse kuitenkin vain siitä, ettei saa itseään käsketyksi. Laahaa aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikostaa viikkoon. Aamu alkaa pyllyn pyyhkimisellä (oman ja pojan) ja päättyy iltasatuun. Siinä vaiheessa on jo niin väsynyt, ettei halua olla älykäs. Entä tuleeko kirjoittajan olla älykäs? Älykkö ehkä, mutta sehän on eri asia.

Jotta voisi kirjoittaa, jotta kirjoittaisi, on luettava. Parhaillaan luen Pirkko Saision Punaista erokirjaa. Sen kieli on niin persoonallisesta, niin muuntuvaista ja tunteisiin muovautuvaa, niin hajanaista, lyhyttä ja fragmentaarista olematta silti aavistuksenkaan verran hentoa tai rikkoutuvaa vaan päinvastoin vahvaa ja iskostuvaa, että se inspiroi kirjoittamisen työhön kuin rakkaus rakasteluun. Tajuaa, että nämä kaksi ulottuvuutta, lukeminen ja kirjoittaminen, ovat niin tiiviisti sama asia, että kun lukee tuollaista tekstiä, kirjoittaa jo saman tien omaa kirjaansa, luotaa omaa tematiikkaansa, rakentaa omia sanojaan. Tapahtuu yhdyntä, rakkaus kieleen purkautuu luovan ajattelun lihaan kuin lämmin henkäys...

En ole koskaan sitli ollut hyvä rakentelemaan metaforia. Olen suorasanainen, joskaan en aina suoraselkäinen kirjoittaja, jos olen. Mutta toden totta, kun vietin taannoin kirjoitusviikonloppua ja olin jo tehnyt päivän työn, katsonut elokuvaakin ja jo makasin vieraassa sängyssä, päätin sittenkin vielä sytyttää valon ja lukea hieman. Sillä olen aina ollut paitsi huono (po. harvoin, satunnaisesti, ei-pitkäjänteisesti) kirjoittaja, myös ja vielä huonompi lukija. Ja siispä tartuin Saision kirjaan (tämä siis taannoin, kun ensi kerran aloin tuota teosta lukea - sitä, miksi prosessiin tuli näin pitkä tauko, on häpeällisen vaikea selittää) ja matkustin siinä muutaman sivun verran. Kunnes ponkaisin ylös, olohuoneeseen, suljetun tietokoneen ääreen, ja käynnsitin koneen ja tekstinkäsittelyohjelman ja kirjoitin kuin vimmassa, jonkin jumalaisen vallassa.

Oliko se inspiraatio. Tarkoitan kuitenkin, että jos rakastamisen ja rakastelun samanaikaisuus ja samanmerkityksisyys, tai lukemisen ja kirjoittamisen jaettu väistämättömyys, tuottaisi hdelmöittyneen, siunatun tilan kuten joskus elämässä, voisi kirjan kirjoittaa lukemalla. Ja hieman eripäinkin: kun osaisi lukea niitä raapustuksia, joita mieli kaivertaa, inspiroitua niistä kuten inspiroituu Saisiosta, kirjoittaa ne ulos, korjata pois mieltä ahtauttamasta, voisi kirjan kirjoittaa kokonaan mielessään.

Ja kuten nyt oli jo tarkoituskin oivaltaa, kirjoitan kuin kirjoitankin ihan oikeaa kirjaa, ja olen myös päättänyt, että se paitsi syntyy tekstiksi paperille, myös syntyy uudestaan kannelliseksi esineeksi maan päälle. Kustantaja minut armahtakoon. Ja juuri tästä on kysymys: miten tehdä se, minkä on päättänyt? Miten alkaa kirjoittaa siten, että oikeuttaa sen itsekkyyden, jota tehtävän loppuun saattaminen vaatii?

Toistaiseksi viimeisistä riveistä on jo mahdoton aika. Tämä synnyttää paniikin tunteen...