Ilmat

Vaihdoin renkaat. Tulee pakkanen ja kylmä ja nykyään siihen on reagoitava autonomistajan tavoin - alettava pohtia, minä päivänä, millä hetkellä, missä, millä avuilla. Millä lihaksilla. Mutta koska auto on uusi, siis uusi minulle, ovat renkaatkin uudet, varsin kitkaiset jopa, ja ne voi siis ottaa käyttöön milloin tahtoo. Ja toden totta, appiukko ei puhunut palturia: kitkat ovat jopa hiljaisemmat kuin kesärenkaat, pehmeämmät, kuin huopatossut auton alla. Hämmentävää.

Hämmentävää sekin, miten renkaiden vaihto tällaisena päivänä, kun on ensi kerran ollut aamulla pakkasta ja jäätä maassa, lumikuuraakin Nurmijärven metsässä ja tienvarsigrillin katolla, on renkaiden vaihto sosiaalis-maskuliininen tapahtuma. Konkreettisimmin tämä ilmenee huoltoaseman ilmalaitekaapin luona, kun äijät jonottavat pönttöä elvyttääkseen kesän yli maanneet renkaansa. "Aina se kuitenkin kesän aikana tyhjenee", "tässäkö saa ilmaa jonottaa", "taitaa ilma olla tänään kortilla", toistaa jokainen, omassa järjestyksessään, omin sanoin. Ja jokainen käy lataamassa pöntön kerran ennen kuin kaikki renkaat on hoidettu. Äijät seisovat ja odottavat, eikä mitään muuta puhuta. Kuin ilmaa. Ilmoja pidelly.

On siis hämmentävää kohdata tämä maailma, sama, jossa sijaitsee armeija ja armeijajutut, esimerkiksi, mutta jossa niin kovin harvoin joutuu vierailemaan, kun lähes jokainen työkaveri on nainen, kotona on pieni poika ja vaimo, ystävistä monet ovat naisia, eikä baarissa ehdi eikä jaksa istua. Tai snagarilla saada turpiinsa. Tai Essolla pelata pajatsoa. Siksikö meistä miehistä ollaan huolissaan?

Vaan millä lihaksilla siis. Samoilla, joita on tarkoitus kehittää kuntosalilla, jonne on ostanut vuoden jäsenkortin. Tänään(kään) ei kuitenkaan tarvinnut mennä, kun sai hien pintaan konttaamalla asvaltilla ja etsimällä tunkille paikkaa. Pitäkää se, olisi oikeastaan tehnyt mieli sanoa.

Kunnes vetäydyn tästä pois, Carpelanin Kesän varjon pariin. Saision Punainen erokirja päättyi suureen emotionaaliseen ristiriitaan. Siitä on syytä kirjoittaa vielä, myöhemmin.