Poika loi

Poikani rakensi uskomattoman muovailuvahateoksen, eräänlaisen abstraktin veistoksen ja keskiaikaisen kidutusvälineen hybridin, koneiston, jossa kulki köysiä ja putkia ja vaijereita ja kaikkea, pystysuoraan ylöspäin, tuolta tuonne, kiemuraisesta ympäri ja sivulle sojottaen. Se oli ihmeellinen. Hän istui pöytänsä ääressä ja väkersi, loi, kaikessa rauhassa yksinään suljetun oven takana, ettemme edes tienneet.

Ovi oli kiinni siksi, että hän oli vähän aikaisemmin suuttunut ja raivonnut ja rynnännyt huoneeseensa vihaisena ja kiihkeänä, kuten hän niin usein tekee, kun turhautuu. Tällä kertaa kyse oli nenästä; se oli muovailtu vahasta ja sen oli tarkoitus tulla hänelle lisänenäksi, hassuksi tai pelottavaksi, ehkä molempia. Mutta se ei pysynyt paikoillaan vaan putoili ja hajosi, ja lapsi suuttui. Ryntäsi pois, halusikin pois kenties. Emme oikein tienneet, tälläkään kertaa, miten suhtautua.

Kunnes menin katsomaan, mitä hänelle kuuluu. Ja hän istui pöytänsä ääressä onnellisena luovana olentona ja väkersi. Minun kyllästynyt ahdistuksentapaiseni hälveni heti, ja aloin kehua, miten hieno hänen tekemänsä oli. Hän oli niin levollinen ja hyvällä mielellä. Hän leppyy niin nopeasti. Ja nyt hän lienee ohi sen vaiheen, jolloin turhautui niin helposti, kun jokin, mitä hän oli alkanut rakentaa tai piirtää, ei tullutkaan sellainen kuin piti, kuin hän halusi. Tuntuu, että tekeminen on muodostunut hänelle nyt itseisarvoiseksi. Sitä tarhantäditkin sanovat: poika on aina mukana, tekee, askartelee, piirtää ja väkertää innolla muiden mukana, vaikka tulokset eivät aina olekaan maailman upeimpia.

Ja joskus ne ovat. Kuten se maalaus, jonka olemme kehystäneet, tai tuo veistoksellinen koneisto, jonka hän tänään loi. Hänestä tekeminen, duunaaminen, on oleellista. Hänen isällään on häneltä paljon oppimista.