Puhe on syvä ajatus?

Jotta vaikuttaisi siltä, että olen kirjoittava ihminen, julkaisen jotain sellaista, jonka olen työstänyt sanottavaksi ääneen. Tämä formaatti on siis tälle tekstille vieras, mikä lienee kiinnostava vaikutin sen lukemiselle ja tulkinnalle.

Puhe on pidetty erään taidenäyttelyn avajaisissa kuluneena kesänä eräässä virkaominaisuudessa. Taikka siitä huolimatta.

Suhdettamme todellisuuteen ei voi toinen määrittää puolestamme. Jokainen meistä on oman universuminsa keskipiste. Mitä tästä seuraa?

Olkkalan kartanon omistajat ja isännät ovat aikoinaan olleet vaikutusvaltaista ja aatelista väkeä. Tämä miljöö, tämä talo ei ole ollut kulttuurin vaan teollisuuden ja vaurastumisen linnake, yhteisön keskus ja dynamo, mutta myös yhteisön arvomaailman määrittäjä ja vartija. Isäntien näkemys oli, että kartano maineen ja alustalaisineen muodosti oman universuminsa, jossa tuli elää sen lakien ja asetusten mukaisesti.

Kuka vain ei voinut kävellä ovesta sisään, olla oma itsensä kartanonväen rinnalla, edustaa vain itseään. Ei ollut tasa-arvoa, olivat erikseen vaikutusvaltaiset ja ne, joihin oli valta vaikuttaa. Oli päätetty, että on yksi todellisuus, joka oli kollektiivisen toimeentulon turvaaminen. Nyt todellisuuksia saa ainakin periaatteessa olla monta.

On suomalainen todellisuus, jossa uskotaan elettävän kaukana maailman kriiseistä ja levottomuuksista. On vihtiläinen todellisuus, jossa pelätään pahinta ja toivotaan parasta – niin kouluissa, kirjastoissa kuin terveysasemillakin. On konkreettinen todellisuus, jonka koetaan määrittävän elämän kulun ja rajoittavan ihmisen mielikuvituksellisimpia tapoja elää elämäänsä – vaikka niin ei tarvitsisi olla. Ja on taiteiden todellisuudet, jotka lävistävät järkevän ja konkreettisen ja kyseenalaistavat sen, miten näemme.

Tässä on nykyisen pirstaloituneen elämäntapamme oleellinen sauma. Meille kaikille tilanne on aina eri, eikä kukaan voi tulla sanomaan meille, miten meidän tulee elämämme elää. Tietenkään en tarkoita, että voisimme elää miten tahansa. On eettisiä, ekologisia ja inhimillisiä rajoja, on välttämättömyyksiä, jotka on otettava huomioon. Emme voi elää kuin viimeistä päivää, jos valtava osa maailman ihmisistä elää tänäänkin viimeistä päiväänsä.

Mutta vaikka voimme elää kukin tavallamme, eivät pyrkimykset käyttää määrittämisen valtaa ole kadonneet mihinkään. Yhteiskuntarakennetta muokataan sellaiseksi, että joidenkin elämäntapojen noudattaminen on siinä vaikeampaa kuin toisten. Pieniä yhteisöjä, kuten kyliä tai haja-asutusalueita, pidetään arvossa – ovathan ne imagotekijöitä – mutta niissä eläminen saattaa silti käydä yhä vaikeammaksi.

Myös ne, joilla on valtaa vaikuttaa, operoivat paljon pirstaloituneemmassa yhteisössä kuin Olkkalan isännät, ja huomionarvista on myös, etteivät he itsekään aina tunnista itseään vaikutusvaltaisiksi. Meidän maailmamme vaikutusvaltaiset ovat piilossa, kuin katveessa. Suljettu piiri on siirtynyt toisaalle, hylännyt kartanon liian vaivalloisena ja kalliina asumuksena ja hajasijoittunut vaikutettavien joukkoon. Mutta keitä he ovat?

Monet uskovat, että talous on normi, kuin kansi taivaan tilalla. Ja että aivan niin kuin kartanon alustalaisten, myös meidän kaikkien nykyihmisten pitää suostua siihen, että kaiken toimintamme, kaikkien valintojemme, tulee viime kädessä suuntautua talouden aseman turvaamiseen ja taloudelliseen menestykseen. Ja että se, joka tätä teesiä tottelee ja saa muutkin sitä tottelemaan, on se todellinen vaikutusvaltainen, nykyajan isäntä.

Toiset sanovat, että taiteilijat ovat niitä, jotka voivat muuttaa yhteiskuntaa, vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin – toiset taas, etteivät siihen taiteilijat pysty vaan ne taiteen markkinavoimat, jotka päättävät paitsi sen, mikä kulloinkin on arvossaan myös sen, mikä on taiteen sanoma minäkin aikana.

Pahin skenaario lienee se, että muodostuu tai on jo muodostunut – esimerkiksi reaalisosialismissa – näiden kahden vaihtoehdon epäpyhä allianssi. Siinä taiteen ja kulttuurin ilmeisimmät ja stereotyyppisimmät ansiot kuten kauneus, henkevyys tai sivistyksellisyys, valjastetaan näennäisen valinnanvaran merkeiksi, kupongeiksi, joilla saa 15 prosentin lievennyksen tiukan elämäntapanormin noudattamisohjeisiin. Että taiteesta tulee se epämääräinen, johon vaikutusvaltaiset vetoavat, kun he protestin edessä parahtavat: "mutta onhan teillä…". Ja kolme pistettä.

Hyvät ystävät, näiden vaikeasti sulavien ajatusten esittäminen teille lienee samaa kuin perustelisi uskovaisille, miksi jumalan virkaa ei saa lakkauttaa. Te tiedätte, minä tiedän, miksi tämä näyttely on tärkeä, arvokas ja kaunis. Enkä nyt viljele ironiaa, päinvastoin.

Me tiedämme, että jokainen näistä näyttelyn tauluista on oma todellisuutensa, oma sfäärinsä. Niissä saattaa olla yhtymäkohtia toisiin todellisuuksiin, myös niihin, joita jotkut ihmiset pitävät ainoina todellisina. Silti ne elävät empiirisen todellisuuden ulkopuolella. Ja jos todellisuuksien rajat antavat myöten, näiden kuvien maailma on jokaiselle eri.

Miksi ei elämä, työ, toimeentulo, perhe, talonpito ja se, ketä rakastaa, voisi olla jokaiselle meistä eri? Mihin tarvitsemme normeja? Mehän kaipaamme normittomuutta, etsimme sitä Jokikunnan hämmentävästä, sattumanvaraisen täydellisestä maisemasta tai Kirjavanjoen itsepäisestä virtauksesta. Me luomme sitä tarttumalla pensseliin tai kynään ja hylkäämällä rationaalisen. Me hakeudumme sen pariin vierailemalla taidenäyttelyssä tai lainaamalla kirjaston arvokkaasta kokoelmasta kirjan, josta emme tiedä ennalta mitään.

Jos me tiedämme kaiken tämän, on meidän velvollisuutemme vaalia sitä. Emme saa antaa myöten sille pyrkimykselle, että taiteesta ja sen normittomuudesta tehdään normiin asettumisen ja siinä pysymisen tae. Meidän ei tule kulkea Olkkalan puutarhassa alustalaisina, vaan vaikutusvaltaisina, niinä, jotka vilpittömästi tahtovat vaikuttaa yhteisönsä tapaan elää.

Älkäämme antako todellisuuksien hämätä. Sellaiseksi kun on niin helppo tekeytyä.