Yöllä

Kello on paljon, mutta oli pakko vielä nousta sängystä ja tulla kirjoittamaan. Oliko se Heidi Köngäs, joka kirjoitti niin kauniisti ja huolestuneesti kirjailijoiden kyvyttömyydestä tulla toimeen työllään, vai oliko se juttu perussuomalaisista, siitä puolueesta nimittäin, joka kirvoitti mieleen niin vaikeita ajatuksia, että mikään ei sammunut, hiipunut, vaan ainoastaan kiihtyi ja temmelsi. Vai oliko se sittenkin se, että harmitti niin paljon, kadutti ja keljutti, ettei ollut moneen päivään kirjoittanut mitään. No, pari tärkeää hakemusta tietenkin, ja onhan ne tekstiä nekin, välistä hyvinkin vaikuttavaa sitä paitsi. Mutta jos haluaa kutsua itseään kirjoittajaksi, olisi joka päivä asetettava sana toisen eteen, viereen, vuorovaikutukseen. Monta sanaa, monta mahdollista maailmaa.

Ryydyin tänään jälleen kerran siihen, mitä teen päivittäin ja mistä minulle maksetaan palkkaa. Suutuin perusteellisesti yhteen ihmiseen, tai väsyin, kyllästyin ja hermostuin. Annoin sen myös kuulua. Siitä voisi kirjoittaa tänään, ellei olisi runsauden pula siitä, mitä sanoa.

Olen myös lopulta päättänyt ryhtyä toimeen eräässä isossa ja tärkeässä asiassa. Siitä pitää ehdottomasti kirjoittaa...

Mutta kaiken tämän ajan. All this time, the river flows, endlessly, to the sea... Nuo säkeet soivat päässäni usein, hyvin usein, vaikka en ole edes kuunnellut tuota levyä pitkään aikaan. Enkä ehkä haluakaan. Ja siis, kaiken tämän ajan kuluessa, kaiken tämän aikaa, miten sen nyt suomentaisi, romaanini uinuu hiljaista unta mieleni sisällä, tiedostoina kovalevyllä. Sitä minun pitäisi kirjoittaa, jotta en kirjoittaisi vain siitä, mitä minulle tapahtuu. Ei ole tärkeää, mitä minulle tapahtuu, on tärkeää, mitä sanoille tapahtuu romaanihenkilöideni elämässä. Palaisinko siihen jo, sukeltaisinko uudestaan, repisinkö ajan kaikesta muusta, kaikesta siitä, mitä jo nyt venytän ja kulutan lähes naurettavalla tavalla loppuun. Joka hetki.