Korjaa boys

Sen sijaan, että tekisin töitä, vaellan blogiautiomaan laajoja aloja, tarvon vapaan ajattelun höttöisiä soita, kuljen missä kuljen. Inspiroivia esimerkkejä, feministisiä tendenssejä, tyttöjä sukkasillaan. Ja juuri sen pojat halusivatkin kuulla.

Miten vaikeaa onkaan kirjoittaa ulos. Tarkoitan nyt sitä, että onhan niin, että mieli kyllä tuottaa, ajatus kyllä lentää, aivot kyllä kirjoittavat, suomuiseen, käsittämättömään pintaan, mutta miten tulostaa, miten tuottaa ulos, miten merkitä muistiin, miten ravistaa hereille. Oma itse. Josta kaikki tekeminen on kiinni. Blogi voi olla (saattaa olla) yksi tällainen väline, joka paniikki lievittää, mutta miten kirjoittaa blogia? On kulunut yli viikko siitä, kun viimeksi merkitsin ylös mitään siitä, mitä alati kirjoitan. Miten tuottaa tekstiä sähkövirran impulsseista?

Onko lopulta kyse kuitenkin vain siitä, ettei saa itseään käsketyksi. Laahaa aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikostaa viikkoon. Aamu alkaa pyllyn pyyhkimisellä (oman ja pojan) ja päättyy iltasatuun. Siinä vaiheessa on jo niin väsynyt, ettei halua olla älykäs. Entä tuleeko kirjoittajan olla älykäs? Älykkö ehkä, mutta sehän on eri asia.

Jotta voisi kirjoittaa, jotta kirjoittaisi, on luettava. Parhaillaan luen Pirkko Saision Punaista erokirjaa. Sen kieli on niin persoonallisesta, niin muuntuvaista ja tunteisiin muovautuvaa, niin hajanaista, lyhyttä ja fragmentaarista olematta silti aavistuksenkaan verran hentoa tai rikkoutuvaa vaan päinvastoin vahvaa ja iskostuvaa, että se inspiroi kirjoittamisen työhön kuin rakkaus rakasteluun. Tajuaa, että nämä kaksi ulottuvuutta, lukeminen ja kirjoittaminen, ovat niin tiiviisti sama asia, että kun lukee tuollaista tekstiä, kirjoittaa jo saman tien omaa kirjaansa, luotaa omaa tematiikkaansa, rakentaa omia sanojaan. Tapahtuu yhdyntä, rakkaus kieleen purkautuu luovan ajattelun lihaan kuin lämmin henkäys...

En ole koskaan sitli ollut hyvä rakentelemaan metaforia. Olen suorasanainen, joskaan en aina suoraselkäinen kirjoittaja, jos olen. Mutta toden totta, kun vietin taannoin kirjoitusviikonloppua ja olin jo tehnyt päivän työn, katsonut elokuvaakin ja jo makasin vieraassa sängyssä, päätin sittenkin vielä sytyttää valon ja lukea hieman. Sillä olen aina ollut paitsi huono (po. harvoin, satunnaisesti, ei-pitkäjänteisesti) kirjoittaja, myös ja vielä huonompi lukija. Ja siispä tartuin Saision kirjaan (tämä siis taannoin, kun ensi kerran aloin tuota teosta lukea - sitä, miksi prosessiin tuli näin pitkä tauko, on häpeällisen vaikea selittää) ja matkustin siinä muutaman sivun verran. Kunnes ponkaisin ylös, olohuoneeseen, suljetun tietokoneen ääreen, ja käynnsitin koneen ja tekstinkäsittelyohjelman ja kirjoitin kuin vimmassa, jonkin jumalaisen vallassa.

Oliko se inspiraatio. Tarkoitan kuitenkin, että jos rakastamisen ja rakastelun samanaikaisuus ja samanmerkityksisyys, tai lukemisen ja kirjoittamisen jaettu väistämättömyys, tuottaisi hdelmöittyneen, siunatun tilan kuten joskus elämässä, voisi kirjan kirjoittaa lukemalla. Ja hieman eripäinkin: kun osaisi lukea niitä raapustuksia, joita mieli kaivertaa, inspiroitua niistä kuten inspiroituu Saisiosta, kirjoittaa ne ulos, korjata pois mieltä ahtauttamasta, voisi kirjan kirjoittaa kokonaan mielessään.

Ja kuten nyt oli jo tarkoituskin oivaltaa, kirjoitan kuin kirjoitankin ihan oikeaa kirjaa, ja olen myös päättänyt, että se paitsi syntyy tekstiksi paperille, myös syntyy uudestaan kannelliseksi esineeksi maan päälle. Kustantaja minut armahtakoon. Ja juuri tästä on kysymys: miten tehdä se, minkä on päättänyt? Miten alkaa kirjoittaa siten, että oikeuttaa sen itsekkyyden, jota tehtävän loppuun saattaminen vaatii?

Toistaiseksi viimeisistä riveistä on jo mahdoton aika. Tämä synnyttää paniikin tunteen...