Panikoimattomuudessaankin

Onko elämässäni jokin hätänä, olenko jotenkin hädänalainen, panikoinko todella? Mikä luo paniikkiin tunnetta, miksi kertoa siitä julkisesti? Onko elämä paniikinomaista, tolkutonta juoksua päin seiniä ja odottamattomia tilanteita, onko syytä huolestua, että ei osaa pysähtyä, ei edes hiljentää?
Oikeastihan elämä on rauhallista, tai ei, se on tasaista, tasaisen hermostuttavaa kylläkin usein mutta tasaista – ei lainkaan poukkoilevaa, vaikka siltä tuntuukin.
Ajatellaanpa nyt viimeistä kolmea, neljää viikkoa. Olen käynyt töissä, herännyt keskimäärin seitsemältä aamulla, syönyt puuroa, rämpinyt läpi aamutoimien ja istunut autooni. Liikenne maantiellä aiheuttaa kyllä joskus paniikinomaisia tunteita, etenkin silloin, kun yhtäkkiä hirvi seisoo tien laidassa mennäkseen yli, eikä voi tietää, millä hetkellä se lähtee. Onneksi oli kirkas päivä eikä liikenne ollut vilkasta – eikä hirvellä ollut kiire. Ja vaikka siis olenkin joka päivä päässyt töihin ehjänä ja vieläpä suhteellisen tyynenä, ovat päivät toimistossa olleet sitäkin tasaisempia, eikä mikään ole antanut syytä paniikkiin.
Kiire on tietenkin välillä valtaisa, tai vähintäänkin tunne siitä, että pitäisi saada valmiiksi nopeammin, pitäisi pystyä parempiin suorituksiin, pitäisi kyetä – ja kyetä myös vaikuttamaan niihin, jotka ovat muualla, oman kiireensä ja oman paniikkinsa sisällä ja joihin ei juuri siksi voi vaikuttaa. Jokaisella tulisi olla oikeus omaan henkilökohtaiseen paniikkiinsa.
Olen käynyt töissä, olen aloittanut yrittäjäkurssin, olen pyrkinyt nukkumaan, olen lukenut lehtiä (kirjoja en juuri ole lukenut, mikä on masentavaa), olen kuunnellut musiikkia ainakin autossa ainakin välillä, olen puhunut puhelimessa, olen pyrkinyt osallistumaan lasten hoitamiseen ja kodin siivoamiseen, astioiden lataamiseen pesukoneeseen. Olen imuroinut kerran tai kaksi. Olen tavannut muutaman ystävän ja käsittääkseni saanut muutaman lisää. Olen keskustellut vakavasti ja heittänyt huulta. Miksi panikoitua, jos kaikki on ilmeisen hyvin?
Olen hakenut töitä, käynyt haastattelussa, odottanut ja taas odottanut tuloksia – ja pettynyt karvaasti. Olen herännyt ja noussut vuoteesta väsyneenä, aivan liian väsyneenä, istunut auton rattiin väsyneenä ja tehnyt sen jälkeen 12 tunnin työpäivän. Olen valittanut tästä kaikesta vaimolleni ja kerran, varmasti ainakin kerran, saanut hänet kertakaikkisesti hermostumaan. Jonka jälkeen olen ostanut ruusuja ja valittanut lisää.
Ja on totisesti niin, että paniikkia aiheuttaa se, miten kaikki on niin kuin on. Miten työpaikka on sellainen kuin on, eikä siitä pääse pois, miten aurinko paistaa aina vaan eikä pääse ulos, miten väsymys painaa unenkin jälkeen eikä voi nukkua, miten lapsi itkee yhä, vaikka on jo aivan liian väsynyt. Miten kurssi, jota käy, on kuin maailman paras tilaisuus, mutta silti pelkää, että hukkaa sen kaiken, rikkoo mahdollisuutensa kristallikiteen, jonka on kannateltavakseen saanut. Paniikin tunne. Arkipäivä. Pääsemättömyys elämästä. Pakko kirjoittaa, kaikesta huolimatta.