Ota hitaammin

Vielä toinen puhe. Täällä on galleria, tai oli, nythän se säästämisen vimmassa lakkautetaan. Ellen minä sitä pelasta. Minustako se sitten kiinni on. Meninkin sanomaan, että olen sitä mieltä. Kyse on kuitenkin siitä, että minun tulisi myös tehdä, ei ainoastaan puhua. Ja ihmisen tulisi kirjoittaa, ei vain teeskennellä bloggaavansa julkaisemalla puheitaan...

Tämä on joka tapauksessa gallerian eräistä avajaisista. Inari Krohn ja Pirkko Nukari ovat upeita taiteilijoita ja monisyisiä persoonia, jotka on ollut ilo tuntea.



Haluaisin sanoa muutaman sanan hitaudesta.

Miten suurenmoisen epäajanmukainen käsite se onkaan. Luonto on hidas; puut kasvavat kun kerkiävät, komposti tuottaa multaa ajan kanssa, joki virtaa kuin ajatuksiinsa uppoutuneena. Ihmisen kehitys on valtavan hidasta; emme opi juuri mitään, vaikka meidän pitäisi osata paljon ja nopeasti, kyettävä vauhtiin, jossa keskittymiskyky hajoaa. Luonto on hidas mutta meidän tulisi olla sen vastakohtia, kyettävä äkkinäiseen reagointiin.

Silti luonnossakin tapahtuu sykäyksiä. Aalto iskee paratiisiin silmänräpäyksessä, eikä mikään ole entisellään. Lapsi nousee jaloilleen ja juoksee jo kohta kotoa pois. Lintu ponkaisee ilmaan ja onkin jo korkealla taivaalla. Luonto onkin nopea, jopa kiireinen, ja ihminen hätääntyy. Silloin tahtoisimme kokea kaiken uudelleen, hitaammin, rauhallisesti, että ymmärtäisimme ja muistaisimme, osaisimme kertoa muille.

Näytelmäkirjailija Laura Ruohonen kertoi oman elämänsä hitaudesta Helsingin Sanomissa muutama päivä sitten. "Musavideomainen kuvatykitys ei sovi minulle, paremmin joku tarkovskimainen tyyli, että yhtä levää katsotaan kaksikymmentä minuuttia," hän totesi.

Hitaus ei kuitenkaan sovi yhteiskuntajärjestykseen. Asioiden on edettävä ripeästi, tiedon liikuttava nopeasti. Juuri eilen sain sähköpostia äidiltäni Intian Keralasta. Tänään hän ehkä on jo toisaalla. Tekstiviesti veljeltäni Jamaikalta. Mutta tänään hän lienee jo lentänyt takaisin kotiin Lontooseen.

Me sähkötämme, lennämme, singahtelemme elämämme putkessa sen laidalta toiselle, iskeydymme päistikkaa tänne ja tuonne, kiihdytämme vauhtia, kokoamme elämän palikoita tuulitunnelissa. Mutta jos viestiketju häiriintyy, prosessi hidastuu tai veto loppuu, putki alkaakin ahdistaa ja haluamme ulos. Yritämme rynkyttää, mutta pääsemmekö me ulos? Onko olemassa hidas vaihtoehto?

Ruohonen, joka sanoo itseään epäajanmukaiseksi, viihtyy huonosti tässä ajassa. Hänestä se on myös puute: ihmisen pitäisi kyetä voimakkaasti rakastamaan sitä maailmaa, missä elää. Tai kuten CMX-bändin A.W. Yrjänä laulaa: ”Elämä on elettävä siellä missä syntyy, maailmassa ainoassa, joka on tai tulee.”

Emme siis pääse pois, emme omaa aikaamme pakoon, emme irti sen tavoista ja olemuksesta. Olemmeko tuomittuja kiireeseen, vauhtiin, äkkinäisyyteen? Onko olemassa hidas vaihtoehto?

Inari Krohn kirjoittaa työstään:
”Grafiikan pitkät prosessit tarjoavat mahdollisuuden hitaaseen työskentelyyn, jossa kaikki asiat pitää käydä tarkoin läpi. Kuvat rakentuvat ajatuksella. Ennen kuin havainto ja kokemus ovat kuvana, tarvitaan pitkä työrupeama.”

Taide on sellaista, jota ei saa tehdä nopeasti. Muuten havainto särkyy, eikä kuvaa synnykään. Krohnin töissä kuvassa on useita tasoja, sekä niiden teknisen tekemisen että katsomisen ja tulkinnan suhteen. Ehkä ne siksi kutsuvatkin katsomaan itseään pitkään, jopa tuijottaen. Niissä on juuri se tarkovskilainen hitaus, josta Ruohonen puhuu. Vaikka kuvassa olisi perhonen, jähmettyneenä, yhtenä ohikiitävänä havaintona, hitaasti tehdyssä kuvassa katse lähes pysähtyy, elämän, oman välttämättömän maailmamme singahtelu taukoaa, ajatus pitenee.

Pirkko Nukari kirjoittaa omasta työstään:
”Jotkut luontokokemuksista pysyvät mielessä, alkavat kiehtoa ja pysyvät, kunnes on välttämätöntä tehdä veistos. Veistoksen tekeminen, aluksi runko sitten savimuotoilu, muotin ottaminen, vaha- ja pronssivalu, on kohtalaisen hidas ja pitkä prosessi.”

Nämä työt ovat uskomattoman painavia, tiivistä massaa, kuin kiveä, mihinkään taipumatonta metallia. Hitaita tehdä, ja samalla tavoin hitaita katsoa ja ymmärtää kuin Krohnin taulut. Mutta silti, miten niihin on tavoitettu se luonnon äkkinäisyys, ohikiitävyys ja kiire? ”Miten materiaali, aineen paino voi toteuttaa esimerkiksi linnun keveyden, elämän sykkeen,” pohtii Nukari itsekin. Kun sudenkorento pysähtyy merisätkimen lehdelle, olisi ihmisenkin syytä hetkeksi seisahtaa, unohtaa kaikki muu, sijaita vain siinä hetkessä. Mutta elääkseen hitaasti pitää välillä reagoida salamannopeasti.

Taiteilijat, kuten Inari Krohn ja Pirkko Nukari, ovat kenties meitä muita onnellisemmassa asemassa, kun saavat, jopa joutuvat tekemään asioita hitaasti. Mutta kysymyshän on lopulta valinnasta, ja siitä, että omaksuu ympäristöstään uusia vaikutteita. Keskittymällä, hitaasti ja rauhallisesti, esimerkiksi näihin nyt galleriassa esillä oleviin taideteoksiin, voimme osallistua niiden synnyttämisen ja olemassaolon prosessiin, joka sinänsä on pitkä ja monivaiheinen ja jatkuu vielä tämän ripustuksen jälkeenkin. Kuten Pirkko Nukari itsekin on todennut, hänen käyttämänsä työtapa on ikivanha – vanhimmat säilyneet, esimerkiksi egyptiläiset pronssiveistokset ovat muutaman tuhannen vuoden ikäisiä.

Katsojina ja kokijoina voimme tehdä valinnan. Katson jokaista taulua, jokaista veistosta kuin tuijottaisin jähmeää asetelmaa Tarkovskin elokuvassa. Hidastan, sammutan kaiken muun, keskityn vain katsomaan.

Ja jos silti, tästä epäajanmukaisesta käyttäytymisestä huolimatta, joudumme yhä elämään vain tässä vajavaisessa maailmassa, johon olemme syntyneet, voimme ainakin yrittää oppia siitä jotain uutta. Sillä kuten Inari Krohn on kirjoittanut, kuva saattaa kertoa myös halusta ymmärtää ja tietää; uskon ehdottomasti tämän koskevan sekä kuvan tekijää että sen katsojaa. Tai kuten Krohn sanoo, kuvassa voi myös olla kertomus, katsojan tulkinta kuvasta, ja jokainen tulkinta on oikea.

Onko siis olemassa hidas vaihtoehto? On, ja juuri nyt se avautuu tässä galleriassa. Me saamme uppoutua näihin kuviin, näihin esineisiin, joissa tarkkaavainen havainto luonnon nopeasta silmänräpäyksestä hitaasti prosessoituu uudenlaiseksi ajatusmalliksi. Ja me voimme ottaa tämän ajatusmallin ja tutkiskella sitä syvällä sisimmässämme. Ja ehkä meidän sisäinen maailmamme täten hidastuu ja suo meidän ajatella enemmän, ja ehkä kaikki silloin hitaasti, hyvin hitaasti muuttuu paremmaksi.

Sanotaan, että luonnossa vain nopeat elävät. Mutta mitä nopeat näkevät? Ehtivätkö ne havaita, miten hidas istuu hievahtamatta paikoillaan ja miettii?