Paniikin hyödyksi

Mikä on parasta, mitä voit itsellesi sanoa kesken työpäivän, kun istut paikallasi etkä ymmärrä, miksi olet siinä ja mihin sinun tulisi ryhtyä? Pitäisikö kerta kaikkiaan kysyä itseltään miksi, pitäisikö vastata tekosyyllä vai olla vilpitön ja vastata silti? Pitäisikö sanoa, ole rauhassa, kyllä sinulla kohta taas on kiire, kyllä sinä kohta taas huomaat olevasi tarpeellinen, jopa välttämätön, kyllä sinä kohta taas ymmärrät, miksi ole tässä työssä ja mitä sillä voit saavuttaa.

Mutta jos itseään ei usko, mitään hyvää ei ole luvassa. Seuraa hidas, hyvin hidas ja hivuttava panikoituminen, seuraa hätä siitä, että on väärään aikaan siellä, mitä ei ymmärrä ja mikä ei tunnu oikealta.

Vaikka eihän ihminen tietenkään näin saa ajatella. Ei ihminen oikeasti saa myöntää itselleen pohtivansa tilannetta, josta itsensä löytää, ei kyseenalaistaa sitä, ei epäillä olosuhteidensa mielekkyyttä. Ihmisen on suostuttava, suostuttava kaikkeen, mikä hänen eteensä kannetaan, mikä hänen jalkojensa juureen kaadetaan, mitä oletetaan saavan aikaan. Ei väliä sillä, mikä on ihmisen tarve. Organisaatiolla on ihmisen tarve, ihmisen, joka ei kysy, miksi on, ihmisen, joka valjastaa paniikin hyödyksi.