Lontoon stidit

Tänään kello 18.15, jos Luoja suo ja työmarkkinatilanne, nousee kone Helsinki-Vantaan lentoasemalta kohti Lontoon Heathrow'ta. Kyydissä poikani ja minä. Piti olla koko perhe, mutta pienin on tautisen räkäinen, eikä halua mukaan. Ei pääse sitten äitikään.

Vuonna 1666 Lontoo paloi. Vuonna 1979 Ratsia lauloi, että Lontoon skidit sanoo niillon tylsää. Vuonna 2006 selviää, onko Matti Vanhanen maksanut tv-lupamaksunsa. Minä en ole, mutta lupaan kyllä hoitaa asian, ennen kuin minua pyydetään Ruotsin kulttuuriministeriksi. Lupaan siihen mennessä keksi myös parempia vitsejä.

On mahdotonta tietää, mihin me joudumme, kun lähdemme kotoa pois, eikä asiaan vaikuta, että menemme kerrankin kauemmas, aina meren taakse asti. Silti on häkellyttävää, miten olemme veljeni kanssa, sen, joka Lontoossa asuu ja jonka luokse menemme, puhuneet tulemisestamme kuin olisimme menossa korkeintaan Tampereelle. Joo mä tuun vastaan ja katsotaan sitte, voitte mennä torstaina keskustaan. Eikä meidän tarvitse pohtia, suunnitella tai oppia, miten ja missä, miten sinne pääsee ja missä kaikki on. Lontoo on lähellä, aivan tässä hollilla, ja me menemme sinne kuin jokapäiväiseen leipäkauppaamme. Etäisyydet kutistuvat. Jos Lontoossa tänä vuonna palaa, tai tänä viikonloppuna, täällä asiaa katsotaan eri asennossa kuin muutoin. Tai kun luin Ian McEwanin kirjaa Lauantai, joka yksi parhaista moneen vuoteen, elin joka päivä Lontoon mentaalisessa maisemassa, johon tuossa tarinassa kuuluivat Irakin-sodat vastaiset mielenosoitukset ja pelko siitä, että kohta, aivan pian, jotain hirvittävää tapahtuu. Niin kuin sitten kirjan ennustamalla tavalla tapahtui.

Ja jotenkin tuohon kaupunkiin liittää jo nyt niin valtavasti muistoja, niin isoja tunteita, niin eläviä ihmisiä ja paikkoja. Se on veljeni koti, ja jos siellä tapahtuu järkyttäviä asioita, ne tapahtuvat meidän lähellämme. Ja silti etäisyydet myös muualle ovat kutistuneet. Kun Lontoossa viimeksi oli vähällä tapahtua, tai kun otettiin kiinni ne, jotka olivat halunneet räjäyttää ne lentokoneet sen valtameren yllä matkallaan sinne, olimme koko perhe Berliinissä, itse asiassa lähdössä sieltä pois kohti Helsinkiä, ja pohdimme hetken aikaa mahdollisuutta, että emme pääsisikään, että jokainen mahdollinen lentomatka jäisi juuri sinä päivänä tekemättä. Silloin Lontoo, Berliini ja Hyvinkää olivat kuin saman korttelin eri puolilla, aivan juuri tuossa, kävelymatkan ja välittömän kokemisen päässä, sillä kaikki, mitä meille juuri sillä hetkellä tapahtui, tuntui tapahtuvan näissä kolmessa paikassa yhtä aikaa.

Mutta miksi minä koko ajan puhun tulipaloista?

Yöllä

Kello on paljon, mutta oli pakko vielä nousta sängystä ja tulla kirjoittamaan. Oliko se Heidi Köngäs, joka kirjoitti niin kauniisti ja huolestuneesti kirjailijoiden kyvyttömyydestä tulla toimeen työllään, vai oliko se juttu perussuomalaisista, siitä puolueesta nimittäin, joka kirvoitti mieleen niin vaikeita ajatuksia, että mikään ei sammunut, hiipunut, vaan ainoastaan kiihtyi ja temmelsi. Vai oliko se sittenkin se, että harmitti niin paljon, kadutti ja keljutti, ettei ollut moneen päivään kirjoittanut mitään. No, pari tärkeää hakemusta tietenkin, ja onhan ne tekstiä nekin, välistä hyvinkin vaikuttavaa sitä paitsi. Mutta jos haluaa kutsua itseään kirjoittajaksi, olisi joka päivä asetettava sana toisen eteen, viereen, vuorovaikutukseen. Monta sanaa, monta mahdollista maailmaa.

Ryydyin tänään jälleen kerran siihen, mitä teen päivittäin ja mistä minulle maksetaan palkkaa. Suutuin perusteellisesti yhteen ihmiseen, tai väsyin, kyllästyin ja hermostuin. Annoin sen myös kuulua. Siitä voisi kirjoittaa tänään, ellei olisi runsauden pula siitä, mitä sanoa.

Olen myös lopulta päättänyt ryhtyä toimeen eräässä isossa ja tärkeässä asiassa. Siitä pitää ehdottomasti kirjoittaa...

Mutta kaiken tämän ajan. All this time, the river flows, endlessly, to the sea... Nuo säkeet soivat päässäni usein, hyvin usein, vaikka en ole edes kuunnellut tuota levyä pitkään aikaan. Enkä ehkä haluakaan. Ja siis, kaiken tämän ajan kuluessa, kaiken tämän aikaa, miten sen nyt suomentaisi, romaanini uinuu hiljaista unta mieleni sisällä, tiedostoina kovalevyllä. Sitä minun pitäisi kirjoittaa, jotta en kirjoittaisi vain siitä, mitä minulle tapahtuu. Ei ole tärkeää, mitä minulle tapahtuu, on tärkeää, mitä sanoille tapahtuu romaanihenkilöideni elämässä. Palaisinko siihen jo, sukeltaisinko uudestaan, repisinkö ajan kaikesta muusta, kaikesta siitä, mitä jo nyt venytän ja kulutan lähes naurettavalla tavalla loppuun. Joka hetki.