Pienen mielipiteen suuri hinta

Kuten on tiedossa, on aivan liian helppo katsoa maailmaa vain yhdestä näkökulmasta. Onneksi näin ei ole pakko tehdä, vaan on aivan luvallista olla katsomatta televisiota, lukematta Helsingin Sanomia tai, niin, missä se raja menee? Onko Suomen Kuvalehti jo vaihtoehtolehti, jos ja kun sen päätoimittaja on koherentisti eri mieltä kuin niin sanottu valtaksitys. Ei, ei tämä ajatus toimi, ei ole valtkäsitystä, on vain ihmisiä, jotka kuvittelevat, että sellaiseen voi vedota, että sellaiseen voi tukeutua tai pystyttää omat niin sanotut mielipiteensä. Kuten keskustan kansanedustajia. Mutta jokainen lehti on tärkeä, sillä joskus iso kertoo pienestä sellaista, mitä kukaan ei vielä tiennyt.

Näin tapahtui tänä iltana. Luimme Hesarista, emme tosin ensimmäistä kertaa, miten hallituksen budjettiesitykseen merkitty 15 prosentin leikkaus OPM:n maksamaan kulttuurilehtitukeen olisi todellinen kuolinisku lukuisille pienille, lähes talkoovoimin tuotetuille lehdille - juuri niille, jotka edustavat sitä toista näkökulmaa, sitä, jota ei kaikesta huolimatta läheskään aina aamun lehdestä löydä.

Sitten tässä illalla Helsingin Sanomat kertoi uutisen, joka tosin oli ollut helppo saada aikaan - toimittajan oli vain tarvinnut jälleen kerran vierailla Erkki Tuomiojan blogissa. Siellä ulkoministeri vetosi järjen käyttöön, pakenematta sinänsä vastuuta hallituksen yksimielisestä päätöksestä. Näin siis tietoa oli tuotettu ja välitetty. Tuli lähestulkoon yhteiskunnallinen olo.

Vielä ehtii käydä kirjoittamassa nimensä yhteispohjoismaiseen vetoomukseen pienlehtien puolesta. Tee niin.

Lontoon stidit

Tänään kello 18.15, jos Luoja suo ja työmarkkinatilanne, nousee kone Helsinki-Vantaan lentoasemalta kohti Lontoon Heathrow'ta. Kyydissä poikani ja minä. Piti olla koko perhe, mutta pienin on tautisen räkäinen, eikä halua mukaan. Ei pääse sitten äitikään.

Vuonna 1666 Lontoo paloi. Vuonna 1979 Ratsia lauloi, että Lontoon skidit sanoo niillon tylsää. Vuonna 2006 selviää, onko Matti Vanhanen maksanut tv-lupamaksunsa. Minä en ole, mutta lupaan kyllä hoitaa asian, ennen kuin minua pyydetään Ruotsin kulttuuriministeriksi. Lupaan siihen mennessä keksi myös parempia vitsejä.

On mahdotonta tietää, mihin me joudumme, kun lähdemme kotoa pois, eikä asiaan vaikuta, että menemme kerrankin kauemmas, aina meren taakse asti. Silti on häkellyttävää, miten olemme veljeni kanssa, sen, joka Lontoossa asuu ja jonka luokse menemme, puhuneet tulemisestamme kuin olisimme menossa korkeintaan Tampereelle. Joo mä tuun vastaan ja katsotaan sitte, voitte mennä torstaina keskustaan. Eikä meidän tarvitse pohtia, suunnitella tai oppia, miten ja missä, miten sinne pääsee ja missä kaikki on. Lontoo on lähellä, aivan tässä hollilla, ja me menemme sinne kuin jokapäiväiseen leipäkauppaamme. Etäisyydet kutistuvat. Jos Lontoossa tänä vuonna palaa, tai tänä viikonloppuna, täällä asiaa katsotaan eri asennossa kuin muutoin. Tai kun luin Ian McEwanin kirjaa Lauantai, joka yksi parhaista moneen vuoteen, elin joka päivä Lontoon mentaalisessa maisemassa, johon tuossa tarinassa kuuluivat Irakin-sodat vastaiset mielenosoitukset ja pelko siitä, että kohta, aivan pian, jotain hirvittävää tapahtuu. Niin kuin sitten kirjan ennustamalla tavalla tapahtui.

Ja jotenkin tuohon kaupunkiin liittää jo nyt niin valtavasti muistoja, niin isoja tunteita, niin eläviä ihmisiä ja paikkoja. Se on veljeni koti, ja jos siellä tapahtuu järkyttäviä asioita, ne tapahtuvat meidän lähellämme. Ja silti etäisyydet myös muualle ovat kutistuneet. Kun Lontoossa viimeksi oli vähällä tapahtua, tai kun otettiin kiinni ne, jotka olivat halunneet räjäyttää ne lentokoneet sen valtameren yllä matkallaan sinne, olimme koko perhe Berliinissä, itse asiassa lähdössä sieltä pois kohti Helsinkiä, ja pohdimme hetken aikaa mahdollisuutta, että emme pääsisikään, että jokainen mahdollinen lentomatka jäisi juuri sinä päivänä tekemättä. Silloin Lontoo, Berliini ja Hyvinkää olivat kuin saman korttelin eri puolilla, aivan juuri tuossa, kävelymatkan ja välittömän kokemisen päässä, sillä kaikki, mitä meille juuri sillä hetkellä tapahtui, tuntui tapahtuvan näissä kolmessa paikassa yhtä aikaa.

Mutta miksi minä koko ajan puhun tulipaloista?

Yöllä

Kello on paljon, mutta oli pakko vielä nousta sängystä ja tulla kirjoittamaan. Oliko se Heidi Köngäs, joka kirjoitti niin kauniisti ja huolestuneesti kirjailijoiden kyvyttömyydestä tulla toimeen työllään, vai oliko se juttu perussuomalaisista, siitä puolueesta nimittäin, joka kirvoitti mieleen niin vaikeita ajatuksia, että mikään ei sammunut, hiipunut, vaan ainoastaan kiihtyi ja temmelsi. Vai oliko se sittenkin se, että harmitti niin paljon, kadutti ja keljutti, ettei ollut moneen päivään kirjoittanut mitään. No, pari tärkeää hakemusta tietenkin, ja onhan ne tekstiä nekin, välistä hyvinkin vaikuttavaa sitä paitsi. Mutta jos haluaa kutsua itseään kirjoittajaksi, olisi joka päivä asetettava sana toisen eteen, viereen, vuorovaikutukseen. Monta sanaa, monta mahdollista maailmaa.

Ryydyin tänään jälleen kerran siihen, mitä teen päivittäin ja mistä minulle maksetaan palkkaa. Suutuin perusteellisesti yhteen ihmiseen, tai väsyin, kyllästyin ja hermostuin. Annoin sen myös kuulua. Siitä voisi kirjoittaa tänään, ellei olisi runsauden pula siitä, mitä sanoa.

Olen myös lopulta päättänyt ryhtyä toimeen eräässä isossa ja tärkeässä asiassa. Siitä pitää ehdottomasti kirjoittaa...

Mutta kaiken tämän ajan. All this time, the river flows, endlessly, to the sea... Nuo säkeet soivat päässäni usein, hyvin usein, vaikka en ole edes kuunnellut tuota levyä pitkään aikaan. Enkä ehkä haluakaan. Ja siis, kaiken tämän ajan kuluessa, kaiken tämän aikaa, miten sen nyt suomentaisi, romaanini uinuu hiljaista unta mieleni sisällä, tiedostoina kovalevyllä. Sitä minun pitäisi kirjoittaa, jotta en kirjoittaisi vain siitä, mitä minulle tapahtuu. Ei ole tärkeää, mitä minulle tapahtuu, on tärkeää, mitä sanoille tapahtuu romaanihenkilöideni elämässä. Palaisinko siihen jo, sukeltaisinko uudestaan, repisinkö ajan kaikesta muusta, kaikesta siitä, mitä jo nyt venytän ja kulutan lähes naurettavalla tavalla loppuun. Joka hetki.

Kiellä se!

Hedelmöityshoitojen kieltämistä yksinäisiltä naisilta ja naispareilta perustellaan eduskunnassa "yhteiskunnassa vallitsevilla arvoilla".

Näin lehdessä lukee. Keskustalaiset sedät eivät näe ympärilleen, vaan hokevat ääneen sisältään kuulemansa äänen kolkkoa sanomaa: ole kankea, ole suvaitsematon, pelkää erilaista, pelkää naista - älä koskaan näe, mitä ihminen edessäsi sanoo, älä koskaan kuule, miltä maailma ympärilläsi näyttää.

Ja sitten he kuljettavat tämän paranoiansa kokoussaliin ja olettavat maailman taipuvan. Ja he jankuttavat, he jankuttavat olevansa ihmisen asialla.

Eivät he ole. He ovat kaikesta irrallaan, oman pimeän valonsa sokaisemia, kykenemättömiä näkemään, kuulemaan, aistimaan, havaitsemaan. Kaikki on heitä pelottavaa, ja siksi he haluavat kieltää sen.

Paniikin hyödyksi

Mikä on parasta, mitä voit itsellesi sanoa kesken työpäivän, kun istut paikallasi etkä ymmärrä, miksi olet siinä ja mihin sinun tulisi ryhtyä? Pitäisikö kerta kaikkiaan kysyä itseltään miksi, pitäisikö vastata tekosyyllä vai olla vilpitön ja vastata silti? Pitäisikö sanoa, ole rauhassa, kyllä sinulla kohta taas on kiire, kyllä sinä kohta taas huomaat olevasi tarpeellinen, jopa välttämätön, kyllä sinä kohta taas ymmärrät, miksi ole tässä työssä ja mitä sillä voit saavuttaa.

Mutta jos itseään ei usko, mitään hyvää ei ole luvassa. Seuraa hidas, hyvin hidas ja hivuttava panikoituminen, seuraa hätä siitä, että on väärään aikaan siellä, mitä ei ymmärrä ja mikä ei tunnu oikealta.

Vaikka eihän ihminen tietenkään näin saa ajatella. Ei ihminen oikeasti saa myöntää itselleen pohtivansa tilannetta, josta itsensä löytää, ei kyseenalaistaa sitä, ei epäillä olosuhteidensa mielekkyyttä. Ihmisen on suostuttava, suostuttava kaikkeen, mikä hänen eteensä kannetaan, mikä hänen jalkojensa juureen kaadetaan, mitä oletetaan saavan aikaan. Ei väliä sillä, mikä on ihmisen tarve. Organisaatiolla on ihmisen tarve, ihmisen, joka ei kysy, miksi on, ihmisen, joka valjastaa paniikin hyödyksi.

Panostamisesta

"Kaikki mitä teet on tehty, kaikki mitä näät on nähty, kaikki mihin kosketat, on monin käsin kosketeltu, muttei sinun käsilläsi, muttei sinun silmilläsi, muttei sinun sisälläsi, ennen kuin on itse tehnyt"

Niin on, että menet minne vaan, on siellä jo käyty. Saat minkä vain idean, on se jo saatu, käytetty, hyödynnetty ja rahastettu. Joku on tehnyt jo kaiken. Tai sitten on niin, että millään, mitä on tehty, ei ole väliä, jos tekijä itse ei katso tekemisensä merkitsevän merkittävyyttä, rajaavan erinomaisuutta, korostavan etevyyttä ja lahjakkuutta. On paljon tekijöitä, jotka eivät osaa tai halua nähdä tekemisensä määrää eivätkä laatua, vaan kokevat kaiken sen saman välinpitämättömyysprisman tai merkityksettömyysmentaliteetin lävitse. Omaa panostusta ei mielletä omaksi panostukseksi. Onko silloin mitään väliä sillä, että joku tekee sen kaiken paremmin, että joku rakentaa paremman koneen, kirjoittaa paremman tekstin, piirtää kauniimman kuvan siitä samasta aiheesta, samasta ongelmasta tai samasta tarinasta. Ei tarinaa kukaan omista. Onko väliä sillä, että joku kirjoittaa kirjojakin vain kuin jotain tehdäkseen, vailla ihmisen pakahduttavaa tarvetta luoda se kirja, rääpiä se kirja kasaan, työntää se kirja sisuksistaan. Eikä taiteilijamyyttiä silti pidä mystifioida yhtään enempää.

Onko väliä millään, jos kaikki, mitä tekee, on kuin ajan tappamista, maailman typistämistä typerryttävään tuhahdukseen. Vaikka eihän aikaa voi tappaa, ei maailmaa kutistaa, sillä maailmassa on kaikki, jokainen kirjoittamaton kirja.

En aio tehdä näin, en suostua "vain" tekemään. Saatan keksiä kaikki jo keksityt ideat uudestaan, saatan kertoa kaikki jo kerrotut tarinat kaikille uudestaan, mutta jos he eivät kuunnelleet ensimmäiselläkään kerralla, mitä sen on väliä. Minun ideani, minun panostukseni, minun henkilökohtainen tekemiseni pakko. Tehdä kaikki paremmin on tehdä kaikki oikeasti, väärän ja turhan paiskomisen sijaan. Olla välinpitämätön sen suhteen, mitä tekee ja miksi, on kuin jäisi makaamaan kuoleman risteykseen kuollutta teeskennellen.

Panikoimattomuudessaankin

Onko elämässäni jokin hätänä, olenko jotenkin hädänalainen, panikoinko todella? Mikä luo paniikkiin tunnetta, miksi kertoa siitä julkisesti? Onko elämä paniikinomaista, tolkutonta juoksua päin seiniä ja odottamattomia tilanteita, onko syytä huolestua, että ei osaa pysähtyä, ei edes hiljentää?
Oikeastihan elämä on rauhallista, tai ei, se on tasaista, tasaisen hermostuttavaa kylläkin usein mutta tasaista – ei lainkaan poukkoilevaa, vaikka siltä tuntuukin.
Ajatellaanpa nyt viimeistä kolmea, neljää viikkoa. Olen käynyt töissä, herännyt keskimäärin seitsemältä aamulla, syönyt puuroa, rämpinyt läpi aamutoimien ja istunut autooni. Liikenne maantiellä aiheuttaa kyllä joskus paniikinomaisia tunteita, etenkin silloin, kun yhtäkkiä hirvi seisoo tien laidassa mennäkseen yli, eikä voi tietää, millä hetkellä se lähtee. Onneksi oli kirkas päivä eikä liikenne ollut vilkasta – eikä hirvellä ollut kiire. Ja vaikka siis olenkin joka päivä päässyt töihin ehjänä ja vieläpä suhteellisen tyynenä, ovat päivät toimistossa olleet sitäkin tasaisempia, eikä mikään ole antanut syytä paniikkiin.
Kiire on tietenkin välillä valtaisa, tai vähintäänkin tunne siitä, että pitäisi saada valmiiksi nopeammin, pitäisi pystyä parempiin suorituksiin, pitäisi kyetä – ja kyetä myös vaikuttamaan niihin, jotka ovat muualla, oman kiireensä ja oman paniikkinsa sisällä ja joihin ei juuri siksi voi vaikuttaa. Jokaisella tulisi olla oikeus omaan henkilökohtaiseen paniikkiinsa.
Olen käynyt töissä, olen aloittanut yrittäjäkurssin, olen pyrkinyt nukkumaan, olen lukenut lehtiä (kirjoja en juuri ole lukenut, mikä on masentavaa), olen kuunnellut musiikkia ainakin autossa ainakin välillä, olen puhunut puhelimessa, olen pyrkinyt osallistumaan lasten hoitamiseen ja kodin siivoamiseen, astioiden lataamiseen pesukoneeseen. Olen imuroinut kerran tai kaksi. Olen tavannut muutaman ystävän ja käsittääkseni saanut muutaman lisää. Olen keskustellut vakavasti ja heittänyt huulta. Miksi panikoitua, jos kaikki on ilmeisen hyvin?
Olen hakenut töitä, käynyt haastattelussa, odottanut ja taas odottanut tuloksia – ja pettynyt karvaasti. Olen herännyt ja noussut vuoteesta väsyneenä, aivan liian väsyneenä, istunut auton rattiin väsyneenä ja tehnyt sen jälkeen 12 tunnin työpäivän. Olen valittanut tästä kaikesta vaimolleni ja kerran, varmasti ainakin kerran, saanut hänet kertakaikkisesti hermostumaan. Jonka jälkeen olen ostanut ruusuja ja valittanut lisää.
Ja on totisesti niin, että paniikkia aiheuttaa se, miten kaikki on niin kuin on. Miten työpaikka on sellainen kuin on, eikä siitä pääse pois, miten aurinko paistaa aina vaan eikä pääse ulos, miten väsymys painaa unenkin jälkeen eikä voi nukkua, miten lapsi itkee yhä, vaikka on jo aivan liian väsynyt. Miten kurssi, jota käy, on kuin maailman paras tilaisuus, mutta silti pelkää, että hukkaa sen kaiken, rikkoo mahdollisuutensa kristallikiteen, jonka on kannateltavakseen saanut. Paniikin tunne. Arkipäivä. Pääsemättömyys elämästä. Pakko kirjoittaa, kaikesta huolimatta.